Metsästäjän pyhä kolminaisuus: periaatteeni metsästäjänä

Mielestäni metsästys koostuu kolmesta asiasta: metsästäjästä, mahdollisesti koirasta ja metsästysaseesta. Tässä postauksessa sivusinkin jo niitä tärkeitä byrokratian rattaita, joiden läpikäymisella saadaan aselupa ja jota ilman ei metsästysasetta voi hankkia. Nyt ajattelin kertoa, mitkä ovat omat periaatteeni tässä lajissa.

Metsästys lähtee mielestäni ennen kaikkea kunnoituksesta luontoa ja (metsän)eläintä kohtaan, ja tämä edellä täytyisi tämän lajin harrastus aina toteuttaa. Kunnioitus luontoa ja eläintä kohtaan näkyvät mielestäni siinä, että tähtää vain nuoriin yksilöihin siinä suhteessa, kuin kannanhoidollisesti on järkevää. Meidän metsästysseurassa on kiintiöt: tänä kautena mm. 1 metso, 2 teertä, 5 jänistä.. mutta kuten eräs vanhempi metsästäjä kokouksessa hyvin sanoi - kun kysyttiin kantaa siihen, nostetaanko metsäkanalintujen osalta kiintiöitä. Ei ammuta niitä kaikkia heti silloin, kun kanta on vasta elpymässä - ja kukapa haluaisi alueella vuosikausia asunutta harmaata ukkometsoa, jonka liha ei ole välttämättä edes käyttökelpoinen, turhaan tappaa. 

Tämän miehen puheessa oli itua ja ajatukset johtavat siitä sujuvasti riistaeläimen kunnioitukseen. Kukaan eikä varsinkaan harrastuslaji puhumattakaan eläinkannasta ei hyödy siitä, että ammutaan yli tarpeen mitä nenän eteen sattuu tulemaan. Tätä on valitettavasti myös meidänkin seurassa nähty eritoten kyyhkysjahdeissa. Jo ensimmäisenä aamuna lahdataan (kyllä, tämän koen lahtaamisena) 30 kyyhkyä, joista 20 jää maahan käyttämättömänä. En arvosta tällaista ajatusmaailmaa pätkääkään. Jos sen saaliin saa, se pitää aina tulla käyttöön päästä varpaisiin. Lisäksi myös ne vieraslajit tulisi kohdella kunnioituksella.

Toinen riistan kunnioitukseen liittyvä asia on ruokinta. Riistaeläimiäkin saa ja ajottain pitääkin ruokkia, mutta jos oma agenda ruokkimiseen on vain se, että saadaan helpommin esim. sorsia, en tätäkään tapaa kunnioita millään tapaa. En edes pidä sitä metsästyksenä. Voitte arvata, miten paljon meillä on avopuolison kanssa asiasta keskusteluja, koska mies yleensä ruokkii sorsia. Onneksi hänkin ampuu vain tarpeeseen ja koko lintu menee aina käyttöön, mutta ei se tee mielestäni asiasta yhtään hyväksyttävämpää. 

Lisäksi itselleni ehdottomat edellytykset, että voi sanoa ylpeästi olevansa metsästäjä, on ettei ammuta suin päin tunnistamatta lajia. Tulisi ampua vain varmoissa tilanteissa ja toteuttaa metsästystä muutoinkin riistanhoidolliselta kannalta. Jätetään se vanha ukkometto ja monipiikkinen sarvipää ennemmin rauhaan. Ei siis ammuta kaikkia eteen osuvia yksilöitä, vaan ainoastaan se määrä, mitä tarvitaan (ja välillä voi miettiä, tarvitaanko saalista edes joka kerralla!) ja ampuukin vain silloin, kun voi olla varma ettei aiheuta haavikkoa. 

Olemme viime aikoina saaneet lukea useasti ikävästi epäonnistuneista (karhu)jahdeista. Toki en tiedä tilanteita iltapaskalööppien uutisointia enempää ja esimerkiksi karhujahdeista mulla ei ole kokemuksia, mutta ylipäätään jos haavikkoja syntyy, joku asia jahdissa on mennyt mönkään. Onko ammuttu liian hätäisesti, oliko näköesteitä, kenties jo pikkuhiljaa liian iäkäs metsästäjä tai liian kokematon aloittelija? Metsästäjän pitää osata mennä itseensä ja pohtia, miksi kävi näin, jotta voi jatkossa välttää näitä kaikille ikäviä tilanteita.

Entäs metsästyskoira? Niin hinku ei mielestäni saa olla, että viedään koira +25 asteiselle metsälle lämpöhalvausta hakemaan tai -25 asteen pakkasella tassut paleltumaan. Ja se, että jopa alle vuosikkaat koirat lopetetaan toimimattomana, saa aina niskavillat pystyyn.. Koiran kanssa tulisi rakentaa muunkinlainen suhde, kuin viemällä ruoka ja vesi kerran päivässä tarhaan. Myös koira ansaitsee lepopäiviä jahtien välissä, vaikka takana pitkä kesä onkin. Ja ehdottomasti rankimman työn raatajana se tarvitsee toimivan kropan, jonka kunnosta omistajan tulee huolehtia ympäri vuoden. 

Viimeisenä, mutta ei vähäpätöisimpänä. Ei rasiteta luontoa roskaamalla eikä jätetä makkaranpaistotulia valvomatta. Ei jätetä suolistusjätteitä miten sattuu, vaan kohdellaan saalista kunnioituksella loppuun asti.  Kaikesta tärkeintä kuitenkin on - kuten isäkin sanoi - kuunnella mitä se luonto kuiskii. Sillä on paljon asiaa ja meillä ihmisillä on siitä paljon opittavaa. Vaikka metsästys monesti tapahtuu myös yksin, jokaisen metsästäjän tulisi muistaa, että yksikin mätä omena pilaa koko korin.

Emmä itke vaan mul meni varmaan roska silmään

Väpästä on tulossa hyvää vauhtia eläinlääkärin vakioasiakas. Meidän pitäisi saada jo paljousalennusta - sen verran tänä vuonna on saanut lekurin paikkeilla rampata, vaikka toki tämän kuun alussa käytiinkin vain röntgenissä. Tänään kuitenkin oli taas oikeata asiaa, nimittäin luonnonroska silmässä.

Olimme viikonloppuna kotipaikalla käymässä ja kävimme eilen iltapäivällä kiertelemässä koirien kanssa lähipellot ja metsiköt etsiskellen hajuja. Biegga otti kivasti oravan haukkuun - pystis on oravahaukussa vallan hyvä tekijä. Jossain vaiheessa huomasin maastossa, että Väpä hieroo vauhdista jalallaan oikeaa silmäänsä. Kun haraus jatkui normaalista poiketen, pysähdyin katsomaan ja sain kaivettua muutaman urvun pois

Illemmalla haraus ja punoitus kuitenkin jatkui. Hetken silmää tutkittuani näin, kuinka kauniisti hieman jo ruskaan taittuva lehden palanen tai mikälie möllötti oikein mukavasti sidekalvon(?) ja jo ärsytyksen aiheuttamaa punertavaa väriä saaneen silmämunan välissä. Eikä tietenkään mitään jakoja saada sitä itse pois. 

 

Päivystävä elli oli nautakeikalla jossain kauempana, joten saimme ohjeiksi vaan ensiavuksi runsasta huuhtelua toiveissa roskan lähteminen omin avuin pois. Varasin kuitenkin jo pikku hiljaa vakioksi tulleelle eläinlääkärille asuinkunnalle ajan aamuksi. Aamuun mennessä silmä tietysti rähmi, vetisti ja itse silmänympäryskin oli hieman turvonnut, joka sai minut säikähtämään huolella, mutta itse roskaa ei näkynyt enää missään.

Eläinlääkäri katsoi silmän, jossa oli havaittavissa punoitusta. Laittoi jotain vihertävää tippaa, joka värjää tulehdusalueet itse silmästä ja näkee myös mahdolliset naarmut. Sarveiskalvolla olikin selkeärajainen tulehdus juuri tästä lehdestä - muoto oli yks yhteen. Pinta oli onneksi ehjä. Koska en ollut varma roskan poistumisesta, lääkäri puudutti silmän ja katsoi pinsettien avulla vilkkuluomen alta ympäriinsä. Todennäköisesti roska on poistunut sitten kuitenkin yön hämärässä, joten selvittiin lopulta onneksi pelkällä viikon silmätippakuurilla. Tottakai jos silmä alkaa harmaantumaan selkeästi tai tulee muita muutoksia, mennään takaisin lekuriin.

Hintaa käynnille ja lääkkeille tuli pikkasen auki 80 euroa, jota pidän edelleen kyllä tosi halpana. Katsoin ajatuksella tämän vuoden kulujamme päivittäessäni listaukseen uusimmat eläinlääkärikulut. Jos sitä jossain vaiheessa koki olevansa hyvin toimeentuleva ihminen, koiran omistaminen palauttaa kyllä välillä takaisin maan pinnalle ja muistuttaa, että älä tyttö hyvä säästä itseäsi varten, vaan säästä koirien takia. Sanonta "koiran ostohinta on pieni verrattuna elämän varrella tuleviin kuluihin" pitää todellakin paikkansa. Ja ei - metsästyskoira ei ole yhtään sen halvempi pitää, vaikka ostohinta helposti onkin puolet vähemmän kuin muilla roduilla.

Diagnoosi: tieto lisää tuskaa

LTV0, SP0, kyynärät 0/0.. kuulostaa tosi hyvälle! 

Ainiin, mutta lonkat on D/B ja huonommassa lonkassa jo kohtalaista (2) nivelrikkoa. 

Ajatukseni kelautuvat kahden viikon takaiseen. Taas nivelrikkoinen koira käsissä. Odotan lausunnon antajalta tarkempia speksejä mm. nivelrikon laadusta sekä eläinlääkäriltä röntgenkuvia muutenkin, mutta en pysty olemaan iloinen lonkkatuloksien takia, vaikka muutoin koira onkin terve.

Eläinlääkäri kyseli jo kuvaustilanteessa, oliko Väpä oireillut jotenkin, koska epäili lonkkia ainakin C/B ja näki hänkin nivelrikon. Hyvin vahva epäily myös joskus tapahtuneesta reisiluunpään murtumasta - ennen minulle tuloa vai olenko tosiaan ollut niin sokea, että en ole voinut huomata äksidenttiä? Enää ei voi kuin spekuloida ja spekuloitu onkin, että ihan pikkupentuaikana. Ehkä emä tallonut, synnytys ollut vaikeampi.. vaikea sanoa enää, mutta ainakin jos vertaa siihen, miten selkeät Nanolla oireet oikeasti oli näin jälkikäteen ajateltuna, mielestäni Väpä ei ollut oireillut minulla ollessa kertaakaan. Sen lonkat eivät ole löysät ja se on hyvässä tikissä, joten hyvin paljon mahdollista, että kipua ei välttämättä ole ollutkaan. Ei missään nimessä ainakaan kroonisena.

Elli suositteli glukosamiinit kurkkuun ja BOT:n niskaan kuitenkin sekä varuilta jättämään syvän hangen sekä tiukan pakkasen ajot pois (joita en harrasta muutenkaan). Tarvittaessa toki tulehduskipulääkkeet kaveriksi ja suunnitelma uusiksi, jos siltä näyttää, että oireilua alkaa ilmetä. Fysioterapeutti mulla on myös hakusssa.

Diagnoosin jälkeen olen seurannut koiraa maanisesti. Nyt se liikkuu, mutta onkohan tuo lantio vähän mutkalla? Eipäs vaan onko vasen lonkka sittenkin jäykkä? Onko sillä kipuja, vaikka pomppiikin  iloisen näköisesti? Pystymmekö enää metsästämään? Hei, sehän muuten peitsaa lenkillä kävellessä - varma nivelrikon kivun oire?! Auttaako nivelvalmiste, BOT ja omegakolmoset tai fyssari?

Nämä hetkittäin itsesyytöksiin taittuvat kysymyksethän vaan jatkuu, mitä lähemmäs iltaa päivä etenee: viikko sitten Väpä nuoli jalkaansa.. oliko se sittenkin kivun näyttämistä? Onko se nuollut useamminkin - entä jos en ole vain kiinnittänyt huomiota? Jos Väpä onkin oikeasti kaikkien kaveri, eikä tarkkuus omasta henkilökohtaisesta tilasta olekaan sen luonteenpiirre, vaan se kivun johdosta rähjää muut iholta pois? 

Tulen hulluksi kaiken sen tiedon kanssa, mitä Google ja kanssaihmiset tarjoaa nivelrikosta. Mutta jos jotain hyvää kaiken tämän angstailun keskellä - Biegan ja Väpän välit ovat lämmenneet Nanon poismenon myötä niinkin paljon, että nukkuvat hetkittäin jopa vierekkäin. Entäs minä? Ikävästä ja huolesta huolimatta olen taas oppinut koirasta paljon.