tiistai 10. syyskuuta 2019

Diagnoosi: tieto lisää tuskaa

LTV0, SP0, kyynärät 0/0.. kuulostaa tosi hyvälle! 
Ainiin, mutta lonkat on D/B ja huonommassa lonkassa jo kohtalaista (2) nivelrikkoa. 

Ajatukseni kelautuvat kahden viikon takaiseen. Taas nivelrikkoinen koira käsissä. Odotan lausunnon antajalta tarkempia speksejä mm. nivelrikon laadusta sekä eläinlääkäriltä röntgenkuvia muutenkin, mutta en pysty olemaan iloinen lonkkatuloksien takia, vaikka muutoin koira onkin terve.

Eläinlääkäri kyseli jo kuvaustilanteessa, oliko Väpä oireillut jotenkin, koska epäili lonkkia ainakin C/B ja näki hänkin nivelrikon. Hyvin vahva epäily myös joskus tapahtuneesta reisiluunpään murtumasta - ennen minulle tuloa vai olenko tosiaan ollut niin sokea, että en ole voinut huomata äksidenttiä? Enää ei voi kuin spekuloida ja spekuloitu onkin, että ihan pikkupentuaikana. Ehkä emä tallonut, synnytys ollut vaikeampi.. vaikea sanoa enää, mutta ainakin jos vertaa siihen, miten selkeät Nanolla oireet oikeasti oli näin jälkikäteen ajateltuna, mielestäni Väpä ei ollut oireillut minulla ollessa kertaakaan. Sen lonkat eivät ole löysät ja se on hyvässä tikissä, joten hyvin paljon mahdollista, että kipua ei välttämättä ole ollutkaan. Ei missään nimessä ainakaan kroonisena.

Elli suositteli glukosamiinit kurkkuun ja BOT:n niskaan kuitenkin sekä varuilta jättämään syvän hangen sekä tiukan pakkasen ajot pois (joita en harrasta muutenkaan). Tarvittaessa toki tulehduskipulääkkeet kaveriksi ja suunnitelma uusiksi, jos siltä näyttää, että oireilua alkaa ilmetä. Fysioterapeutti mulla on myös hakusssa.


Diagnoosin jälkeen olen seurannut koiraa maanisesti. Nyt se liikkuu, mutta onkohan tuo lantio vähän mutkalla? Eipäs vaan onko vasen lonkka sittenkin jäykkä? Onko sillä kipuja, vaikka pomppiikin  iloisen näköisesti? Pystymmekö enää metsästämään? Hei, sehän muuten peitsaa lenkillä kävellessä - varma nivelrikon kivun oire?! Auttaako nivelvalmiste, BOT ja omegakolmoset tai fyssari?

Nämä hetkittäin itsesyytöksiin taittuvat kysymyksethän vaan jatkuu, mitä lähemmäs iltaa päivä etenee: viikko sitten Väpä nuoli jalkaansa.. oliko se sittenkin kivun näyttämistä? Onko se nuollut useamminkin - entä jos en ole vain kiinnittänyt huomiota? Jos Väpä onkin oikeasti kaikkien kaveri, eikä tarkkuus omasta henkilökohtaisesta tilasta olekaan sen luonteenpiirre, vaan se kivun johdosta rähjää muut iholta pois? 

Tulen hulluksi kaiken sen tiedon kanssa, mitä Google ja kanssaihmiset tarjoaa nivelrikosta. Mutta jos jotain hyvää kaiken tämän angstailun keskellä - Biegan ja Väpän välit ovat lämmenneet Nanon poismenon myötä niinkin paljon, että nukkuvat hetkittäin jopa vierekkäin. Entäs minä? Ikävästä ja huolesta huolimatta olen taas oppinut koirasta paljon.

lauantai 31. elokuuta 2019

Metsästäjän pyhä kolminaisuus; aseluvan hakeminen

Metsästys on sekä eettinen että ekologinen harrastus unohtamatta sen sosioekonomisia hyötyjä. Sanoisin metsästystä jopa jonkinlaiseksi pyhäksi kolminaisuudeksi, joka koostuu kaksijalkaisesta, koirasta sekä aseesta. Koska jonkinlainen ase on aika olennainen osa metsästystä ja tätä pyhää kolminaisuutta, haluan käydä läpi sen, miten pääsee metsästäväksi aseenomistajaksi. 

Se, mitä itse kaipasin netin syövereissä pyöriessäni, niin vähän tarkempaa ja selkosuomenkielisempää tapahtumien kulkua. Oon ihan kamala jännittäjä, joten tutkin todella paljon asioita etukäteen.. varsinkin haastattelun kuvittelin kunnon tenttaamiseksi pimeässä huoneessa, koska haastattelun sisällöstä ei löytynyt mitään tarkempaa tietoa. Ennen on kyselty kuulema benjihyppyhalukkuudet ja isäsuhteen kiemurat, jos on mitään haastattelua edes tullut.

Soveltuvuustestiä ei ollut enää, jonka johdosta haastattelijakin huokaisi helpotuksesta. Kuulema aivan turha, kun saman saa selville haastattelun yhteydessä. Ensimmäisen aseen hankkija haastatellaan joka tapauksessa aina ja jos taustoista löytyy jotain, niin parempi keskustella asioista suoraan kasvotusten.

© pixabay

Miten aselupien hommaaminen käytännössä siis etenee?

1) Metsästäjätutkinnon suorittaminen.
Oli vuoden viimeisin tutkinto 150km säteellä, joten aika kivat paineet lykkäsi ottaen huomioon taustalla olevan kiireen. Linnut eivät meinanneet jäädä päähän mitenkään, koska en ole metsäkanalintuja lukuunottamatta linnuista kiinnostunut yhtään. Meri-, tundra- ja kiljuhanhi meinasi väen väkisin mennä sekaisin. Lopulta hanhien lisäksi harmaita hiuksia aiheuttaneet telkkä-, haapana- ja punasotkanaaraatkin löysivät lokeronsa aivoistani ja pesiytyivät sinne. Onneksi, sillä juuri nämä löytyivät tentistä.

2) Riistanhoitoyhdistyksen jäsenmaksu.
Laitoin tentissä ruksin siihen kohtaan, jossa mainitaan haluavan liittyvän riistanhoitoyhdistykseen tällä kuluvalla metsästyskaudella. Metsästäjätutkinnon suorittaja pisti todistuksen eteenpäin. Siitä meni viikko, jolloin tuli riistanhoitoyhdistyksen jäsenmaksu. Maksun suorituksesta kävin hakemassa pankin leiman seuraavalla viikolla laskun maksamisesta.

4) Aselupahakemusten tulostus ja täyttö
Tulostin aselupa-hakemukset, joihin halusin käyttää aikaa ja täytin ne huolella. Perustelin oikeasti kunnolla jokaisen kohdan. Kuulin, että moni perustelee vain sanalla "metsästys", mutta itse kerroin vähän historiaani metsästyksen parissa sekä muutama sana metsästyskoirieni hankkimisestakin. Kerroin myös kattavasti, missä pystyn metsästämään ja kuinka olen hakenut/hakemassa metsästysseuraan.

5) Ajanvaraus aselupahakemusten käsittelyyn.
Minun piti varata aika jokaiselle neljälle luvalle erikseen, varmaan sen vuoksi sain ajan vasta ihan vuoden loppuun. Mukaan otin hakemukset, metsästyskortin, kuitin riistanhoitomaksusta sekä ajokortti ja kolme vuotta sitten vanhentuneen passi. Passista sain noottia, mutta vielä kelpasi tunnistukseen (1.1.2019 alkaen kumpikaan ei taida käydä?). Hakemuksien käsittelyissä meni noin 45 minuuttia. Mukava täti naputti tiedot ja minä allekirjoitin lappuja sitä mukaa, kun tulostin työnti hakemuksia ulos. Harmikseni käsittelijä ei osannut yhtään sanoa, milloin haastatteluun tulee aika.

6) Poliisin haastattelu.
Poliisi soittikin jo heti pyhien jälkeen, että hakemukseni olisi hänen nenän edessään läpi käytynä ja seuraavaksi pitäisi varata haastatteluun aika, joka sovittiin parin päivän päähän.

Virkamies sanoi jo heti alkuun, että hakemukset on ok, mutta kysyi hieman tarkempia perusteluja siihen, miksi haen lupaa kolmeen haulikkoon. Lisäksi kysyi hieman perhesuhteistani ja tiedusteli, onko minulla tietoa puolison asekaapin sisällöstä, mutta koska ei ole, tarkisti rekisteristä. Keskusteltiin aiheeseen liittyen siitä, että voisimme pitää aseita myös samassa kaapissa, mutta minusta on käytännöllisempää jos kummallakin on omansa.

Lopuksi käytiin läpi ne pointit, jotka vaikuttavat aseiden poisottoon sekä hieman aselakia ylipäätään säilytyksen, kuljetuksen ja lainaamisen osalta. Myös ylipäätään metsästyksestä oli puhetta. Siinä se sitten oli, noin tunti meni. Positiivinen kuva jäi. Joskin, jos minulla ei olisi ollut metsästyskoiria, olisi haastattelija todennäköisesti antanut kuulema 5 vuoden määräaikaisen luvan, jotta voisin näyttää harrastuksen jatkuvan. Nyt uskoi koirien vuoksi, että harrastus jatkuu, eikä nähnyt siksi ongelmaa antaa toistaiseksi voimassaolevaa lupaa.

7) Hankkimisluvat.
Meni noin viikko haastattelusta, kun hankkimisluvat tulivat postilaatikkoon. Tästä minulla meni lähes kuukausi, ennen kuin pääsin hakemaan aseet, sillä olin jatkuvasti sairaana.

8) Aseiden tarkistus.
Meidän paikkakunnalla aseiden näyttö tapahtuu vain torstaisin tiettyyn aikaan.

Kaiken kaikkiaan aikaa olisi mennyt huomattavasti vähemmän, jos en olisi vitkutellut pankin leiman hakemisen ja hakemuksien kanssa, enkä ollut jatkuvasti sairaana. Hakemuksen jättämisestä haastatteluun aikaa meni vain viikko ja viikko tästä, niin hankkimislupa tuli jo postilaatikkoonkin. Tämä aika sisälti myös pyhäpäiviä. Ei todellakaan siis paha mielestäni! Aseiden näyttö on tällä paikkakunnalla tosiaan vain torstaisin, joten se vähän hidasti toimintaa, mutta kaikki muu oli oikeastaan vain itsestään kiinni.

Paljonkos piti oravannahkoja antaa vaihdossa lupiin? Kaikkineen rahaa paloi (vuosien 2018-2019 taitteessa) 210€ + euroja matkustamiseen. Ei ole ihan halpaa lystiä eikä äkkinäisen hommaa, mutta mielestäni kaikki todellakin vaivan, ajan sekä rahan arvoista ja mulla itselläni henkilökohtaisesti jäi positiivinen fiilis.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Vain kaksi sanaa, vailla kolmatta

"Diagnoosi: spondyloosi, nivelrikko"

Katsoin vapisten röntgenkuvia ja tunsin kuinka silmäni kostuvat. Ei saatana.

Kulunut vuosi on ollut minulle tosi raskas ja nyt vielä tämä. Totta se on, ei kahta ilman kolmatta. Yritin ottaa kännykällä kuvia, mutta käteni vapisivat niin paljon, että niistä ei saanut mitään selkoa. Mutta vaikka silmäni olivat kyynelistä märät, näin silti, ettei tästä ole enää paluuta.


Selässä kolme silloittumaa ja runsaasti eri asteisia spondyloosia. Lonkat D, lähempänä E. Nivelrikko, niin selkeänä, että minäkin näin. Turha enää ihmetellä, mikä sai laumaansa rakastavan lapatossun edellisiltana ärähtämään muille koirille ja miksi se oli pari päivää ollut silmin nähden jäykkä. Samalla laskin yhteen yks plus yks: viimeisen kolmen vuoden aikana se on kerran kaksi aikaisemminkin oireillut samoin.

Ei Nano ontunut tai muuta vastaavaa ikinä. Iloisesti pellolla juoksevasta koirasta ei koskaan uskoisi, että se on todella kipeä, eikä lattian nuolemistakaan jostain syystä osannut ihmismielessä yhdistää kipuun. Viimeisen kolmen vuoden aikana Nano oli kyllä alkanut jäykistymään eritoten rasituksen jälkeen, mutta jostain syystä suljin silmäni. Näin jälkikäteen ajatellen.. kyllähän koira eleillään osoitti kipuaan viimeisen vuoden aikana koko ajan entistä selkeämmin. Minä tiesin, ettei  tuo koira ole tervejalkainen, mutta että koko kroppa olisi näinkin rikki. Se oli shokki. En osannut koskaan kuvitellakaan tilannetta näin pahaksi.


Päätös  eutanasiasta ei koskaan ole ollut näin helppo, enkä koskaan ole tuntenut näin valtavaa varmuutta asiasta. Silti olen itselleni äärimmäisen vihainen siitä, että olen antanut omalle pelolle vallan. Tätä koiran rikkoisuutta minä pelkäsinkin. Myönnän, olin itsekäs. En olisi halunnut tästä mahtavan luonteisesta koirasta vielä luopua - koirasta, jolla on mulle erityisen suuri merkitys omassa elämässäni.

Eläinlääkäri oli kaikesta huolimatta jopa hieman positiivisin mielin, etten tekisi hätiköityjä päätöksiä - vaikka olinkin tehnyt päätöksen jo ennen eläinlääkäriä, jos uutiset olisivat huonot. Osittain kuitenkin lohdutti, että silloittumat itsessään eivät kuulema enää aiheuta kipua, ainoastaan jäykistivät. Ne piikit kuitenkin olivat ne, jotka aiheuttivat kipua osuessaan toisiinsa esim. koiran hypätessä. Nivelrikko aiheutti kroonista kipua. Luupiikkejäkin oli eri asteisina lähes joka nikamassa, joten itselläni ei ollut kovinkaan voittoisa olo.

Eläinlääkäri epäili, että Nanolla erittäin todennäköisesti olisi alun alkaenkin ollut lonkat varmasti huonot, mahdollisesti traumaakin taustalla. Muistelin koiran elämää ja ulkonäköä pentuna. Sen takaosa oli jo silloin lihaksiton ja heikko, joten yhdyin vaisusti eläinlääkärin mielipiteeseen.


Tutkin spondyloosia ja nivelrikkoa koko viikonlopun. Varasin samalla Väpälle kahden viikon päähän lonkka-, kyynär ja LTV/SP-kuviin ajan. En luota enää omiin silmiini jatkossa pätkän vertaa. Osa spondyloosi- ja/tai nivelrikkopotilaista on elänyt melko normaalia elämää, osa on kokenut parhaaksi päästää erityisesti aktiivisen nivelrikkoisen koiran koirien taivaaseen.

Itse kuulun tähän jälkimmäiseen kastiin. Lopetusajatuksiani ELL hieman väisteli (vaikka samaan lauseeseen sanoi, että Nano ei ole missään nimessä edes pahimpia tapauksia, joka mun mielestä on helvetin huolestuttavaa!), koska koira voi diagnoosiinsa nähden hyvin, pussaili eläinlääkäriä ja antoi tutkia, mutta haluan tehdä tämän mieluummin nyt, kun "kaikki on hyvin" - vaikkei se sitä kai koskaan ollutkaan. Saimme tulehduskipulääkkeet mukaan kahdeksi viikoksi ja eläinlääkäri ehdotti lääkekuurin jälkeen kokeiltavaksi jatkoksi Cartrophen -pistoksia. 

Siitä huolimatta Nano on enää vain tämän viikonlopun seuranamme, kipulääke tukena. En halua pitää sitä elossa pistosten voimin varsinkaan, kun faktahan on se, että tilanne pahenee koko ajan ja se on jo nyt paha. Jos koiralla ei ole käytännössä enää tervettä selkänikamaa jäljellä eivätkä jalatkaan enää taivu normaalin terveen koirin tavoin, ei mielestäni tässä tilanteessa pitäisi olla kahta sanaakaan. En halua aktiivista koiraa pakottaa ottamaan rauhallisesti vain siksi, että voisin jatkaa itsekkyyteni ylläpitämistä.

Nano on köllötellyt auringon paisteessa selällään, pyörinyt nurmikolla ja varvikossa. Kulkenut vapaana omaan tahtiin pellolla pitkässä heinikossa ja syönyt kaikkea hyvää. Tuonut leluja luokseni yksitellen, enkä kertaakaan ole kieltäytynyt leikkiin kutsusta. Saanut enemmän haleja, pusuja ja rapsutuksia kuin ikinä yhteensä.

Mä oon satavarma, että muut koirat aistii jotain. Ne antavat Nanon olla rauhassa. Yleensä huomiosta mustasukkaisina ne änkeävät rapsuttajan ja rapsutettavan väliin heti, mutta nyt ne eivät tule, vaan ignooraavat meidän yhteiset puuhat täysin.


Huomenna soitan kotipaikkakuntani eläinlääkärille, joka on hoitanut erittäin asiantuntevasti ja arvokkaasti myös aikaisimpien koiriemme lopetukset. Sitten teemme Nanskin kanssa sen viimeisen yhteisen matkan. 

Kaunista matkaa, Nano.